Pienen pohjaonki/pilkki alkuhäröilyn jälkeen päädyin pilkkimään pelkästään heittovavalla ja kuitusiimalla. Pelkän pilkkivavan kanssa siimojen operoiminen tuntui varsin työläältä yli kymmenen metrin syvyyksissä ja tuulen aiheuttamien virtausten riepotellessa paksua monofiilia.
Silakanonkijat eivät turhaan valitelleet syöntiä, ensimmäiseen kahteen tuntiin olin saanut yhden tärpin, siinä kaikki! Ja jotakuinkin valoisaa aikaa oli jäljellä kaksi tuntia. Taktiikkana oli nopea muutaman metrin siirtyminen laituria pitkin jo parin minuutin jälkeen, jos (ja useimmiten kun) mitään ei tapahtunut. Luotin siihen että kohdassa x härkäsimpulla menee hermo, kun nenän eteen laskeutuu volframipilkki höystettynä 3 madon koukulla tapsin päässä. Joko ottaa tai ei ota, mutta tarjous on runsaanpuoleinen.
Siirryttyäni jälleen erittäin monennetta kertaa laiturilla, tunnen kuitusiimassa heikkoa kalan syöntiä välittömästi pilkin laskeuduttua. Odotan hetken ja teen vastaiskun, kiinni on! Lähes 15 metristä kalaa nostaessa fongarilla ehtiin nousemaan esiin mielikuvia useammastakin lajista. Kirkkaassa vedessä näkyy ensin kalan valkoinen vatsa, ja sekunnin murto-osan käy mielessä särkikala. Mutta härkäsimppuhan sieltä tuleekin, laiturille ja kuviin, se on siinä.
Euforisen helpottuneena siirryn välittömästi matalampaan osaan laituria, ja kevennän tapsin kampelalle sopivaksi. Pohja ei liene kampelalle ihanteellinen, totean kun olen saanut joitakin ahvenia, särkiä ja yhden säyneen. Erään silakanlitkaajan kanssa jutellessa selviää keväinen kampelapaikka muutaman kilometrin päässä. Epäilen että tilanne on täysin eri syksyllä, joka tavallaan tulee myös todistetuksi seuraavana päivänä, kun käyn heittämässä lyhyen nollakeikan alueelle. Oletettavasti kalat ovat tulleet siikapaikoilta, joille myös kampelat osaavat monisukasmatojen perässä keväällä. Kalojen liikkeissä ja tavoissa riittäisi vielä paljon opeteltavaa itse kullekin, mutta näistä hiukan lisää seuraavassa blogitekstissäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti