Mietteitä ensimmäisestä fongausvuodesta ja suunnitelmia tulevasta

Kirjoitin viime vuoden lopussa edelliseen blogiini seuraavasti:

Aloittelevalle fongarille vähemmän vaatimaton tavoite 40 lajia Suomesta koukkupyydykseen vuonna 2013 on täten asetettu. Yritän kertoa tässä blogissa vuoden tapahtumista sellaisina kuin itse olen tilanteet vesillä kokenut. Toivottavasti teksteistä löytyy jotain hyödyllistä tai viihdyttävää jollekulle lukijoista

Aloittelevalta fongarilta kuultu isosuinen tavoite ei siis ihan toteutunut 39 lajilla, mutta lähelle päästiin kuitenkin. Puuttuvista lajeista kutkuttavia muistoja syntyi ainakin ankeriaasta jota tarjottiin jo käsipinnaksi, työllä ja tuskalla pyydystetyn hieta/liejutokon määritys uuvahti näytekuvan liiaan heikkoon laatuun ja lieneekö joku muukin ohariksi jäänyt laji käynyt jo kurkistamassa syöttiä? Muistoja jotka saattoivat hiukan kirvellä tilanteen ollessa päällä, mutta jotka ehkä säilyvät mielessä pidempään ja myöhemmin jopa naurattavatkin, kuin ne tyylikkäästi ensimmäisen vartin aikana 'oikeaoppisesti' pyydetyt kalat(?)

Riemukkaampia hetkiäkin oli, tuuria mukana roppakaupalla ja niin edespäin. Itse pähkäillyltä paikalta löydetty iso seipi, vaikea mustatokko paikasta josta maratoonareillakin oli heikosti tietoa, miekkasärjen hoitaminen kilpaonkikausien oppien perusteella suunnitellulla täsmäkeikalla Lappeenrantaan, ja olihan niitä hyviä onnistumisia ehkä pari muutakin.

Kokonaan minulle uutena kalastuslajina perhokalastus on jo nyt eniten käyttämäni kalastustapa avovesiaikana. Ilman fongausta olisin tuskin lähtenyt siihenkään touhuun mukaan. Lirkkiminen lampun valossa on myöskin kokemus, jota suosittelen myös fongausta harrastamattomille vapakalastajille, vaikkapa kokeiluna. Kalojen käytöksestä oppii aina uutta ja todellinen yllätys ainakin minulle oli, miten paljon kaloja on yleensä näkyvissä pimeän aikaan!

Toki nälkää tekemiseen jää varsin aktiivisen vuoden päättyessäkin. Kämmätyt lajit ovat edelleenkin nostaneet osakkeita omassa arvostuksessani, mitä tein väärin ja onko tehdyistä virheistä mitään opittavissa? Sulkava, liejutokko, toutain ja karppi ovat varmasti mukana ensi vuoden kalastussuunnitelmissani, vaikken mitään vuositavoitetta asetakaan. Ja onhan niitä muitakin: ankerias, nokkakala, piikkikampela, sampi, kirjoeväsimppu, muikku, nieriä ja varmaan monia sellaisiakin, joiden käyttäytymisestä ja kalastusmenetelmistä emme yksinkertaisesti tiedä vielä tarpeeksi.

Uskon että 50 lajia vuodessa Suomesta on tehtävissä, mutten itse aio enää yrittää kerätä isoa vuosilajimäärää. Kalastan paljon ja yritän rajata kaikki vähänkään suorittamiseen vihjaavat projektit kilpapilkintään, jossa siinäkin riittää tekemistä. Suuri osa lajeista on melko helppo saada, kunhan on ensin keksinyt oikeat paikat ja pyyntiajat kokemuksen kautta. Ensimmäinen vuosi lajeja keräten onkin tässä suhteessa antoisa, uutta tietoa ja kokemusta kertyy jatkuvalla syötöllä. Toisaalta taas lajin y kuittaaminen samasta kivenkolosta 15 vuotta peräjälkeen, enpä tiedä ;)

Fongausvuosi 2013 (39 lajia) pakettiin Airistolla

Viimeisiä viedään ja suunnitelmieni mukaan päätin fongauskauden Airiston laiturilla. Kova länsituuli keinutti laitureita melkoisesti ja kala tuntui olevan melko huonolla otilla. Paikalliset silakanlitkaajat puhuivat muutamista kaloista, härkäsimppu oli sentään saatu viikkoa aiemmin.

Pienen pohjaonki/pilkki alkuhäröilyn jälkeen päädyin pilkkimään pelkästään heittovavalla ja kuitusiimalla. Pelkän pilkkivavan kanssa siimojen operoiminen tuntui varsin työläältä yli kymmenen metrin syvyyksissä ja tuulen aiheuttamien virtausten riepotellessa paksua monofiilia.

Silakanonkijat eivät turhaan valitelleet syöntiä, ensimmäiseen kahteen tuntiin olin saanut yhden tärpin, siinä kaikki! Ja jotakuinkin valoisaa aikaa oli jäljellä kaksi tuntia. Taktiikkana oli nopea muutaman metrin siirtyminen laituria pitkin jo parin minuutin jälkeen, jos (ja useimmiten kun) mitään ei tapahtunut. Luotin siihen että kohdassa x härkäsimpulla menee hermo, kun nenän eteen laskeutuu volframipilkki höystettynä 3 madon koukulla tapsin päässä. Joko ottaa tai ei ota, mutta tarjous on runsaanpuoleinen.

Siirryttyäni jälleen erittäin monennetta kertaa laiturilla, tunnen kuitusiimassa heikkoa kalan syöntiä välittömästi pilkin laskeuduttua. Odotan hetken ja teen vastaiskun, kiinni on! Lähes 15 metristä kalaa nostaessa fongarilla ehtiin nousemaan esiin mielikuvia useammastakin lajista. Kirkkaassa vedessä näkyy ensin kalan valkoinen vatsa, ja sekunnin murto-osan käy mielessä särkikala. Mutta härkäsimppuhan sieltä tuleekin, laiturille ja kuviin, se on siinä.

Euforisen helpottuneena siirryn välittömästi matalampaan osaan laituria, ja kevennän tapsin kampelalle sopivaksi. Pohja ei liene kampelalle ihanteellinen, totean kun olen saanut joitakin ahvenia, särkiä ja yhden säyneen. Erään silakanlitkaajan kanssa jutellessa selviää keväinen kampelapaikka muutaman kilometrin päässä. Epäilen että tilanne on täysin eri syksyllä, joka tavallaan tulee myös todistetuksi seuraavana päivänä, kun käyn heittämässä lyhyen nollakeikan alueelle. Oletettavasti kalat ovat tulleet siikapaikoilta, joille myös kampelat osaavat monisukasmatojen perässä keväällä. Kalojen liikkeissä ja tavoissa riittäisi vielä paljon opeteltavaa itse kullekin, mutta näistä hiukan lisää seuraavassa blogitekstissäni.